Musiikkitalo pimennysverhojen takana eli ”Rientolan valtaus”
Leo Suomaa
Helsingissä perustettiin Elmu eli Elävän musiikin yhdistys vuonna 1978. Elmun puuhaihmiset valtasivat 19. elokuuta 1979 entisen alkoholistiyömajan Helsingin Ruoholahdessa. Yömaja tunnettiin Lepakkoluolan nimellä. Elävän musiikin yhdistyksen tavoitteena oli saada Helsinkiin musiikkitalo.
”So last season”, olisimme me nykyiset entiset Maakesken nuoret voineet lausahtaa. Meillähän oli kokemusta talonvaltauksesta ja pimennysverhojen takana toimineesta musiikkitalosta, tai oikeastaan diskosta, jo saman vuosikymmenen alkupuolelta.
Maakeskessä oli nimittäin Rientola, joka silloin oli nuorisoseurantalo. Sen ulko-ovi ei ollut lukossa ja niin siitä pääsi ulkoeteiseen. Silloisessa kunnossaan sen eteisestä pääsi lippuluukun kautta naulakkohuoneeseen. Sieltä pääsi sisäeteiseen. Niin sai nostettua pois paikoiltaan ulko- ja sisäeteisen välisen ikkunan. Ikkunasta pääsivät sisälle nekin, joille lippuluukusta ryömiminen ei sopinut. Tätä reittiä kuljettiin ainakin aluksi.
Salin ikkunoissa oli valmiina pimennysverhot. Ne lienee aikoinaan hankittu elokuvien näyttämistä varten, jotta valo ei päässyt sisään, tai peräti jo sota-aikana estämään valon pääsyn ulos. Joka tapauksessa ne olivat hyödylliset. Ilman niitä illalla niukastikin valaistu Rientola olisi herättänyt turhaa huomiota.
Pimennysverhoilla ei kuitenkaan voinut salata sähkön kulutusta. Jotain kautta oli saatu tieto, että Rientolan sähkölasku meni Jorma Uotilalle. Hänen kanssaan sovittiin, että se maksetaan, mutta toivottiin, ettei hän tekisi asiasta numeroa.
Rahat sähkölaskun maksamiseen taas kerättiin myymällä diskossa makeisia ja virvoitusjuomia. Myytävät tuotteet saatiin kyläkaupasta Marja Monoselta. Hän luovutti ne velaksi sillä ehdolla, että koskemattomat tuotteet voidaan palauttaa ja loput maksetaan.
Pääsymaksuja ei tietenkään kerätty. Itse asiassa oli sovittu siitä, että ketä tahansa ei päästetä sisälle. Muistelen, että ainakaan yli-ikäisiä (eli 20 vuotta täyttäneitä) ja toispaikkakuntalaisia ei aiottu laskea sisälle.
Musiikki hankittiin nyyttikestiperiaatteella. Yksi toi levysoittimen ja vahvistimen, toiset levyjä ja joku kasettinauhurin. Hannu rakenteli disco-valoja.
Puolisen vuotta kaikki sujui ilman, että kukaan ulkopuolinen olisi siihen puuttunut.
Sitten tuli syyskuun 1971 puoliväli, jolloin oli myös kolmen vakiokävijän syntymäpäivät. Niitä juhlittiin lauantaina.
Varhain sunnuntaiaamuna 19. syyskuuta naapurista tuli puhelu, johon äitini vastasi. Soittaja oli kertonut arveluistaan, että Rientolassa olisi vietetty huonoa elämää edellisenä päivänä, ja näkemyksensä siitä, keitä siellä ehkä oli ollut. Lisäksi hän oli kertonut, että Olli Häkkä tekisi Rientolassa tarkastuksen kello 12.
Mistä soittaja oli saanut asian tietoonsa? Myöhemmin kerrotun tarinan mukaan eräs Rientolan naapuri olisi illalla huomauttanut puolisolleen seurantalosta kuuluvasta hirveästä metelistä. Puoliso oli pihalla kuuntelemassa käytyään todennut, ettei sieltä mitään meteliä kuulunut. Siihen puoliso oli vastannut, että kyllä sieltä kuuluu hirveä meteli, jos malttaa olla hiljaa ja kuunnella ihan tarkasti… Siitä juttu ja hälytys ehkä lähti liikkeelle.
Entä se arveltu tai väitetty huono elämä? Tuoreeltaan arvelin itse, että se olisi tarkoittanut nimenomaan ryypiskelyä tai ainakin tupakanpolttoa, ja tupakkaa Rientolassa poltettiinkin. Paljon myöhemmin minulle kerrottiin ihan muista murheista. Varsinkin nykyajan näkökulmasta uskomattomin oli pelko vallankumouksellisten ajatusten leviämisestä. Toinen oli huoli sukupuolisiveellisyydestä; tosin kukaan ei kertonut pelänneensä kylän poikien koskemattomuuden puolesta.
Aamuherätyksenä ilmoitettu puolenpäivän tarkastus tarkoitti, että mahdollisimman suuri osa edellisillan seurueesta piti heti haalia kokoon siivoamaan juhlan jäljet. Kello oli tuskin kymmenen, kun talo olikin taas järjestyksessä, lattiat lakaistu ja pöydät pyyhitty, eikä roskalaatikoissakaan ollut enää mitään pahennusta herättäviä pakkauksia, kuten esimerkiksi tyhjiä Nordfors-pulloja.
Kello 12 Olli Häkkä sitten tuli. Hänellä oli avaimet ja hän astui ovesta sisälle. Muutama pyörähdys salissa, ravintolatilassa, näyttömällä ja hämmästynyt ilme purkautui sanoiksi:
– Eihän tämä ole ollut näin siisti vuosikausiin!
Se siitä tarkastuksesta.
Pimennysverhojen takana huvittelu kuitenkin loppui. Sen sijaan nuukahtanutta nuorisoseuraa alettiin elvyttää. Ensimmäiset avoimet tanssit eivät olleet enää disko, ja järjestysmiehiäkin taisi salissa olla enemmän kuin lipun ostanutta yleisöä. Mutta se on jo toinen juttu.