Ajanlukua maakeskeläisittäin

Leo Suomaa

Ensimmäisen anekdootin eli kaskun, jonka muistan kuulleeni, kertoi isoäitini, jota myös mummuksi tai mammaksi kutsuttiin. Se oli pikku kertomus viikonpäivien nimistä. Olin silloin ehkä kolmen tai neljän vanha, ja vitsi saattoi mennä minulta ohitse. Näin mummu nimittäin tarinoi.

Piika oli ollut päiväpalkalla töissä. Palkaksi oli sovittu markka päivältä; päivä on ruotsiksi dag. Kun tehtiin rätinkiä, isäntä työnteli lantteja pöydän yli:
– Maanantaki, tiistaki, torstaki, perjantaki, lauvantaki, sunnuntaki.

Siihen piika:
– Markka keskiviikostaki.

Maakesken kansakoulussa ruotsalaiset takit sitten suomalaistettiin ja opeteltiin myös veetön lauantai.

Lauantai oli saunapäivä ja sunnuntai pyhä. Muut päivät olivat jokseenkin samanarvoisia, eikä niillä ollut lisänimiä. Vasta television tultua osattiin rallatella, että palautuspäivä on keskiviikko.

Mummun toinen tarina opetti päivien kulun järjestystä.

Eräs poika oli huutolaisena maakeskeläisessä mäkituvassa, jollei sitäkin vaatimattomammassa asumuksessa. Koska mäkitupalainen oli tarjoutunut hoitamaan pojan halvemmalla kuin kukaan muu koko Padasjoen pitäjässä, hän oli voittanut pojan hoitoonsa. Näillä edellytyksillä ylöspito ei tietenkään ollut ylenpalttinen. Kattilassa keitettiin puuroa ja seuraavana päivänä ehkä lisättiin vähän nestettä ja uusia ryynejä, jolloin kattilaan tuli notkea puurosilmä. Semmoista poika sitten lusikoi taas erään kerran.

– Ota tost noi! hänelle sanottiin ja osoitettiin kattilan laitaa kiertänyttä paksua puurovannetta.
– Se on öylöist, poika vastasi ja kaapi edelleen vastakeitettyä rippusta kattilan pohjalta.

Öylön ja öylöi – voisiko niitä täniänkä kauniimmin sanoa!

Jos piti puhua vielä vanhemmista ajoista, otettiin avuksi männä, esimerkiksi viime viikosta puhuttiin männä viikkona. Männävuotista rehua saatettiin kuitenkin sanoa ylvuotiseksi. Yleensä mitään männävuotista rehua ei kuitenkaan jäänyt, hyvä kun männäsuvisella piästii uutia ruahua.

Tulevaisuus on aina ollut edessäpäin, vaikka kovin pitkälle etiäppäi en muista asioita kaavaillun. Mieleeni muistuu vain yksi juttu tulevaisuuden ennustamisesta.

Kylässä oli räätäli eli raatali, jolta asiakkaat kävivät tiedustelemassa, milloin takki olisi valmis tai milloin housut voisi hakea.
– Nousviikolla!

Ilmeisesti vastaus toistui niin usein, että häntä itseäänkin kutsuttiin Nousviikoksi. Eniän ei kylässä ole räätäleitä eikä suutareita, eikä synny heistä kerrottavia tarinoitakaan.

Vielä 1960-luvulla oli ainakin suutari, mutta oli myös kyläseppä. Se oli markka-aikaa eikä markkojen arvoista ollut vielä leikattu nollia; tuhat silloista markkaa vastaa noin 20 nykyeuroa. Eräs viimeisimmistä Maakesken sepistä muistetaan taksastaan:
– Olkuan nyt kolmessataa markkaa.

Sillä ei useimmiten tainnut olla mitään tekemistä työn vaatineen ajan kanssa.