Tulla jollottaa

Sehän tiedetään, että kevät keikkuen tulevi ja että joulu tulla jollottaa. Mutta selitäpä nämä selkokielellä!

Kevään tulemisessa puhutaan ruoasta. Ennen muinoin kevään tulon venyessä karjan rehu saattoi käydä vähiin ja nälkäiset eläimet hoipertelivat. Samoin voi sattua ihmisillekin. Semmoista nälkäisten keikkumista, huojuvaa kulkemista, kevätsanonta tapailee. Suvivirsi kertoo sitten uuteen ruohoon pääsemisestä.

Entä joulun tulo? Jollottaminen tuo ensimmäisenä mieleen vollottamisen. Joulu ei kuitenkaan tule poraten, vaan se tulee hitaasti eli tulla jahnustaa. Kuinka hitaasti eli kuinka pitkän aikaa joulu on sitten joskus tullut?

Arvaan: ainakin elo-syyskuusta lähtien. Äidilläni oli nimittäin tapana tehdä silloin ensimmäisiä valmisteluja joulua varten eli kauralyhde, joka vanhaa tapaa noudattaen pantiin aattona linnuille jouluevääksi. Niin ikään joskus syksyllä sika pääsi hengestään, jotta sen takajalka voitiin syödä joulukinkkuna. Sikäli minun lapsuudessani piti yhä paikkansa sananparsi, jonka mukaan joulu tulee olkilyhde olalla, sian sorkka kainalossa.

Jossain välissä tehtiin myös ne kotitekoiset joululahjat, joita en koskaan nähnyt keskeneräisinä, enkä niin ollen tiedä, milloin niiden valmistaminen alkoi. Ainakaan niitä ei ehditty tehdä siinä hetkessä, jona Yleisradiosta tuli joululahjavalvojaiset. Siitä, milloin radiossa jo voi soittaa joululauluja, ei tarvinnut käydä keskustelua, koska radiossa ei ennen Yleisradion rinnakkaisohjelman alkua soitettu juuri mitään lauluja – paitsi lauantain toivotuissa.

Koulu toi sitten oman rytminsä vuodenkiertoon. Joskus marraskuussa alkoi kuusijuhlan ohjelman harjoittelu. Yleensä se tarkoitti ulkolukua. Piti oppia runoja, lauluja, näytelmän vuorosanoja. Syksyllä 1960 päähäni iskostettiin: ”Olen harmaa koulutonttu vain/ tänään ylleni uuden puvun sain/ näin siistin sievän takin/ ja punaisen piippalakin. / Nyt vietämmehän juhlaa/ en suotta sanoja tuhlaa/ vaan toivottelen näin:/ sinä, minä ja kaikki siellä/ nyt jouluisella miellä/ on hauskaa juhlia, siis tervetuloa!” Tämän esitin ensin alaluokkien omassa juhlassa alakerran voimistelusalissa ja sitten juhlasaliksi muutetussa yläkerrassa ihan näyttämöltä koko kylälle tarjotussa koulun kuusijuhlassa.

Kauppa oli toinen joulun airut. Ennen kuin osasin edes lukea, katselin joulukuun sanomalehdet tavallista tarkemmin. Niissä oli nimittäin mainoksia, joissa oli sitä enemmän joulupukin kuvia mitä lähemmäksi joulu tuli. Kun ei ollut ylenpalttista informaatioähkyä, joulupukkien etsiminen ja vertailu oli oma huvinsa.

Luultavasti koulussa oli kuitenkin jo viikkokaupalla harjoiteltu joulunäytelmiä, ennen kuin oman kylän kaupat sytyttivät jouluvalonsa. Valaistuksesta en kovin paljon muista. Joulukuusia oli ja niissä oli sähkölamput. Olisiko Eino Heinosen kaupan kuusi ollut joskus myös katolla, kauppaliikkeen oven yläpuolella.

Sen sijaan muistan jokaisen kaupan pihan olleen täynnä väkeä silloin, kun joulupukki tuli käymään. Se tarkoitti, että ainakin lapset saivat makeisia. Parhaina vuosina kylässä taisi olla kolmet pukittelut. Ainakin Heinosen ja Länsi-Päijänteen Osuusliikkeen ja kenties myös Pakkasen kaupan portaille ilmestyi pukki. Padasjoen Osuuskaupan pihalta en muista joulun avajaisia.

Kaupat myös somistivat näyteikkunansa jouluksi. Aapisessa luki: ”Lelukaupan ikkunassa/nukkepiiri pyörii. / Lelukaupan ikkunassa/ tonttujoukko hyörii.” Sen melkein voi ajatella kertovan oman kylän puodista. Koulumatkan varrella olleella Heinosen näyteikkunalla oli siinä ympäristössä sama lumovoima kuin lienee ollut Stockmannin taikaikkunalla Helsingin Aleksanterinkadulla.

Kauppiaan joulu oli tietenkin alkanut jo paljon aikaisemmin. Kauppaan piti näet hankkia esimerkiksi kapakalaa, josta kodeissa tehtiin lipeäkalaa. Joulun tuoksun puotiin toikin nimenomaan kuiva turska, jota oli korissa vajaan metrin mittaisina tupakanvärisinä rankoina. Siitä saatiin syötävää, kun pätkiksi sahattua kalaa ensin liotettiin viikkokaupalla kotitekoisessa koivuntuhkaliemessä ja sitten puhtaassa vedessä, jolla lipeä pestiin pois; mutta se on jo toinen juttu.

Kaikkein ensimmäinen jouluvalmistelu saattoi kuitenkin olla jopa joulukuusen katsominen. Kesä on nimittäin ollut äitini mielestä sopiva aika panna merkille ja muistiin eri vuosille sopivat kuuset. Ei sitten ole tarvinnut etsiä puuta summamutikassa lumessa rämpien ja hämärässä arvioiden.

Vaikka maalaiskylässä oltiin, kaikki eivät saaneet joulupuuta omalta maaltaan. Eräänä syksynä muuan kyläläinen oli tullut uskoon. Hän saapui joulun alla isäni puheille: ”Joka joulu olen luvatta ottanut kuusen teidän maaltanne. Se on ollut rikos ja synti. Niin että tulin nyt kysymään luvan, saisinko ottaa kuusen myös tänä vuonna?” Saihan hän.

Leo Suomaa