Siihen aikaan kun kouluun hiihdin
Leo Suomaa
Aloitin koulunkäynnin syyskuun alussa 1960 Maakesken kansakoulussa, joka sinä syksynä oli upouusi. Saman syksyn ekaluokkalaisia olivat myös Anitta L., Eila K., Irja-Leena S., Mervi M., Terttu O., Arto L., Eero S., Hannu T., Kari K., Kauko J., Matti L. ja Veikko A. .
Me kuulumme niihin ikäluokkiin, joiden sanotaan hiihtäneen kouluun kesät talvet. Sulan maan aikaan voi kyllä kävellä tai ajaa polkupyörällä. Kaikilla ei tosin ollut polkupyörää eivätkä kaikki ensimmäiselle luokalle tullessaan osanneet ajaa sillä.
Polkupyörillä oppilaiden kuitenkin odotettiin liikkuvan. Miksi koulun pihassa muuten olisi ollut pitkät pyörätelineet. Niistä oli osoitettu omat paikat jokaiselle luokalle. Lähimpänä sadekatosta ja koulun ovea olivat ylimmän luokan oppilaiden pyörien paikat.
Talvella sukset pantiin samoihin telineisiin. Välitunnin aikana sai hiihtää välituntiladulla, joka lähti koululta Salvilaan päin ja kiersi sieltä koulun kentän ja vanhojen ulkorakennusten taitse likelle Hannukkalan tietä, mistä se nousi takaisin koulun pihaan. Hiihdetyt kilometrit kirjattiin punaiseen kansanhiihtokorttiin.
Koulukyydeistä ei edes puhuttu. Jos koulumatkaa oli yli yhteen suuntaan vähintään viisi kilometriä, jotain kenkärahaa kunta taisi maksaa. Säästä ja kelistä riippumatta alakoululaisenkin oli kuitenkin taitettava matka omin voimin.
Monta muutakin nyt itsestään selvää asiaa puuttui. Esimerkiksi ruokatunnilla ei tarjottu kuorittuja kumiperunoita. Oppilaat kuorivat perunansa itse lusikalla, joka oli alakoululaisen ainoa aterin. Lautasia ei ollut, vaan ruoka syötiin emaloidusta kupista. Kotona samanlaista kuppia sanottiin kissankupiksi.
En muista, että olisin inhonnut edes makaronivelliä, mutta ei se toisaalta saanut minua innostumaan ovolaktovegetarismista. Oikein hyvin maistuivat perunat ja kastike sekä annokseen kuuluneet kaksi tai kolme viipaletta paistettua lenkkimakkaraa, jotka opettaja itse laski ja jakoi oppilailleen.
Jos kaikkea nykymaailmasta tuttua ei ollutkaan, oli jotain, mitä nykyisin ei tapaa.
Luokan perällä oli suuri, jalallinen helmitaulu. Siihen oli kiinnitetty iso paperiarkki, johon oli liimattu parinkymmenen sentin välein muutaman senttimetrin levyisiä vaakasuoria paperisuikaleita. Liima oli sivelty suikaleiden alalaitaan ja päätyihin siten, että ne muodostivat ikään kuin leveitä taskuja.
Ihan lukuvuoden alussa jokainen ensiluokkalainen piirsi itsestään kuvan. Kuva leikattiin paperinukeksi. Opettaja pani paperinuket helmitaululla oleviin taskuihin. Sijoittelun määräsi oppilaan esiintymisen reippaus.
Alimman taskun nimi oli mutinapussi.
Mutina- ja muiden pussien lisäksi oppilaat saivat palautetta viivalistalta. Se oli nähtävänä luokan seinällä. Viivalistalla oli kaikkien luokan oppilaiden nimet allekkain.
Opettaja veti oppilaan nimen perään pystyviivan, jos tämän käytöksessä, huolellisuudessa tai tarkkaavaisuudessa oli huomautettavaa. Semmoinen tukkimiehen kirjanpito oli sen ajan tapa osoittaa kehittämiskohteita ja antaa ohjausta.
Kun viivoja kertyi tietty määrä, ne sovitettiin istumalla jälki-istunnossa, ja sen merkiksi istuttujen viivojen yli vedettiin poikkiviiva. Koko rikoshistoria oli kuitenkin nähtävissä seinältä kevätjuhlaan saakka.
Minulle kovin koettelemus oli kuitenkin laulukoe. Siinä piti laulaa koko luokan edessä. Ei ollut edes säestystä, josta ei silti varmaankaan olisi ollut minulle erityistä apua, mutta olisi se sentään ehkä peittänyt nuotinvierustoja.
Jokseenkin kaikista muista kouluaineista tiesin, miten niistä voisi saada paremman tai huonomman numeron eli arvosanan. Jos sanojen opettelua ei lasketa, muuten laulua ei mitenkään opetettu. Arvosteltiin kumminkin.
Ehkä onneksi ei opetettu, sillä kansainvälistä kilpailumenestystä olen sittemmin saavuttanut vain laulussa. Kesällä 1979 voitin nimittäin Tukholmassa pohjoismaisen epämusikaalisuuskilpailun. Sielläkin lauloin ilman säestystä.
Leo Suomaa