Maailmanennätysmies ja hyvä kakkonen eli pala maakeskeläistä hiihtohistoriaa

Leo Suomaa

Tammikuun yhdeksäntenä päivänä vuonna 1966 se alkoi. Padasjoen kirkonkylässä alettiin hiihtää viestiä. Latu oli peltoaukealla, joka oli silloisin kiintopistein apteekin ja yhteiskoulun välissä. Nykyaikaisin maamerkein sen voisi sanoa kiertäneen molemmin puolin Koivutietä. Kirkonkylässä oli jo sen verran kylävaloja, että pellolla näki hiihtää yölläkin.

Minusta tuli huippu-urheilija, koska kävin yhteiskoulua. Ainakin voimistelu- ja urheilutunneilta oppilaita lähetettiin hiihtämään. Arvelen, että joku hiihteli muidenkin tuntien aikana. En muista matkustaneeni Maakeskestä kirkolle varta vasten viestiä hiihtämään.

Jonkinlainen vuorolista oli Hietalassa. Ainakin siellä piti käydä ilmoittautumassa. Juhani Hietalalla oli jokin tärkeä rooli viestin toteuttamisessa. Jollen väärin muista, hankkeen takana eli äitinä ja isänä olivat kunta ja nuorisokerho, eivätkä esimerkiksi urheiluseurat.

Tarkoituksena ei ollut pelkästään viestinhiihto, vaan tavoitteena oli maailmanennätys. Padasjokelaisten yrityksenä oli kellosta ja kalenterista katsottuna pidempi yhtäjaksoinen viestinhiihto kuin aikaisemmin oli missään hiihdetty. Varmaankin siinä ohessa syntyisi myös hiihdetyn matkan maailmanennätys.

Jotta semmoinen ennätys olisi edes teoriassa ollut mahdollinen, luonnonvoimien piti olla myötämieliset. Nimittäin maassa piti olla lunta riittävän pitkälle kevääseen.

Minä tein vain parhaani ja katsoin, mihin se riittäisi. Sen sijaan Onni Savin ja maakeskeläisen Keijo Järvisen kaksinkamppailu, varsinainen titaanien taisto, sai koko pitäjän pidättelemään henkeään. Kysymys oli siitä, kumpi hiihtää pidemmän yhdenjaksoisen osuuden.

En muista, kuinka monta yritystä kumpikin käytti. Molemmat taisivat hiihtää useamman osuuden. Keijo Järvinen hiihti huhtikuussa pitkälle toista vuorokautta. Onni Savi otti haasteen vastaan. Eräänä tiistaipäivänä kello 12 hän sujutteli ladulle. Kananmunien ja perunamuusin voimalla Onni Savi kiersi latua torstaihin kello 14 saakka. Mihin olisikaan yltänyt, jos rintamuksille olisi roiskunut myös mustikkasoppaa. Kaksi vuorokautta eli 48 tuntia tuli täyteen, vaikka keli oli surkea.

Niin ne luonnonvoimat tulivat väliin.

Keijo Järvinen ei epäillyt, etteikö itsekin pystyisi hiihtämään yli kaksi vuorokautta, minkä onnistumisesta taas Keijon pikkuveli oli aivan varma. Sen sijaan latu alkoi huveta alta. Onni Savin ennätys jäi voimaan, kun Keijo Järvinen jätti yrittämättä sen rikkomista. Jälkipelissä pohdittiin, olisiko ennätys tullut Keijon nimiin, jos mestarit olisivat tehneet yrityksensä eri järjestyksessä tai jos kunnon hiihtokelit olisivat vielä jatkuneet.

Huhtikuun 23. päivänä 1966 hiihto kumminkin loppui. Suomi oli sauvottu maailmankartalle!

Onni Savi oli henkilökohtaisen matkan maailmanennätysmies, mutta hyvänä kakkosena tuli niin ikään sisukas Keijo Järvinen. Padasjoki oli viestinhiihdon ME-kunta. Minäkin, yhtenä monien joukossa, olin ME-mies; tein parhaani, ja siihen se riitti.

Ennätysjuhlat pidettiin yhteiskoulun juhla- eli voimistelusalissa. Sain sinne menokyydin Pentti Juholan Jaltassa, johon auton pieneen kokoon nähden mahtui uskomaton monta matkustajaa. Kevät oli pitkällä, mutta keli oli kurainen. Minulla oli juhlassa kumisaappaat jalassa. Palkintoja jaettiin ja huomiota osoitettiin. Jollen väärin muista, juhlapuheen piti Lauri ”Tahko” Pihkala.